JS 6/2005

Miksi olen kiinnostunut Karjalasta?

Olen "pahnan pohjimmainen" ja ainoa Emil Suonisen ja Anna Paganuksen viidestä lapsesta, joka ei ole edes syntynyt Jaakkimassa. Koko lapsuuteni ajan sain kuulla Jaakkimasta, kokonniemeläisistä ja elämästä siellä. Tapahtumat olivat ajallisesti niin lähellä takana, että niistä puhuttiin vielä päivittäin. Voisinpa sanoa niin, etten ole paljon muita satuja kuullutkaan kuin tarinoita Karjalasta. Ja toisaalta vanhempien miesten suusta lukemattoman määrän sotajuttuja.

Lapsuuteni Karjala-jutuista jäi mieleeni vahva tunne, että siellä kaikki oli paremmin, vähän suurempaa - siis niin kuin Amerikassa! Tunne tietenkin säilyi aikuiseksi asti ja sai siten vähän huvittuneen ja liioittelun makuisen sävyn. Kymmenisen vuotta sitten, kun ensikertaa pääsin katsomaan tarinoiden kohteita, huomasin, ettei liioittelusta ollut kysymys ainakaan ympäristön osalta. Järvet ovat suurempia, mäet korkeampia, pellot kivettömämpiä… verrattuna Savon maisemiin, jossa asuimme Rantasalmella. Asumusten ja elämisen suhteen vertailu on vaikeampaa, sillä paljon on suomalaisten aikaisesta elämästä kertovista asioista hävinnyt, mutta kaikesta päätellen oli yleinen "hyvinvointi" vähintään yhtä hyvä kuin muualla silloisessa Suomessa.

Käynnit Jaakkimassa vanhemman veljeni Ollin kanssa ovat muuttaneet tarinat, paikat, naapurit, sukulaiset ja yleensä "kaiken kuullun" paljon todellisemmaksi. Ollihan muistaa itsekin jonkin verran asioita, sillä hän oli 10-vuotias lähtiessään evakkoon vuonna 1944.

Tämä Jaakkiman "juhlaretki" oli tavallaan jatkoa aikaisemmille käynneille. Se oli Kokonniemen nykyisten, tutuksi tulleiden asukkaiden tapaamista. Vieraanvaraisuus ja ystävällisyys, jota saatiin hämmentyneinä vastaanottaa, tuntuu toistuvan joka kerta siellä käydessä.

Tähän retkeen liittyi myös käynti isämme "syntymäkennäällä" Isossa Rytyssä Sortavalan puolella. On tavallaan juhlavuosi, sillä isäni syntymästä on 100 vuotta.

Viimeisen päivän jumalanpalvelus oli mieleenpainuva kokemus: tietoisuus siitä, että esi-isät ja -äidit ovat käyneet kyseisellä paikalla jo vuosisatoja ja samojen tiiliseinien sisällä on vietetty monia pyhäaamun jumalanpalveluksia, häitä ja hautajaisia, joihin ovat osallistuneet vanhempani isovanhempien, muiden sukulaisten ja jaakkimalaisten kanssa.

Lapsena kuulluista sotajutuista voi myös sanoa, ettei niissäkään ole ollut liioittelua. Varsinkin nyt, kun kertojia on enää hyvin vähän, herätti hiljaista kunnioitusta ja liikutusta kuulla matkatoverina olleen veteraanin kertovan, että "tähän ryssät pysäytettiin.. ja tässä minä olin, kun sota loppui..". Oltiin silloin Viipurin lähellä.

Veikko Suoninen, Tampere